keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Eturistisiteen revähdyksestä, kuntoutuksesta ja ennalta ehkäisystä

Yleistä eturistiside vammoista

Se alkaa olla käsillä taas se potentiaalinen aika vuodesta, kun eturistisiteet alkavat katkeilemaan ja työllistämään meitä fysioterapian ammattilaisia. Käytän eturistisiteestä jatkossa termiä ACL (Anterior Cruciate Ligament). Suomessa ACL-vammoja tapahtuu tyypillisesti laskettelussa ja sisäpallopeleissä. Penkkiurheilijat näkevät niitä myös runsaasti mm. jalkapallossa ja jenkkifutiksessa. Kerron tässä blogissani mahdollisimman yksinkertaisesti ensin mitä ACL-vamma tarkoittaa ja sen jälkeen hieman ammatillisesti mitä sen kuntoutuksessa tulisi huomioida.

Polvessa on paljon nivelsiteitä, ristisiteitä on kaksi etummainen (ACL) ja takimmainen(PCL), ne kulkevat polvessa kirjaimellisesti ristikkäin ja ne on nimetty sen mukaan kumpi kiinnittyy sääriluussa enemmän eteen ja taakse. Kuva edestä.

Lähde: https://www.pinterest.com/pin/155303887121072782/
ACL:n tehtävä on rajoittaa polven kiertoja, sekä sääriluun liiallista eteen liukumista. ACL hajoaa käytännössä kolmella eri tavalla:
  1. Kontakti, jossa jalan päälle joko kaadutaan tai joku tulee sukille
  2. Hypystä alas tuleminen
  3. Nopeat suunnan muutokset
Yleensä vammalle altistunut kuulee naksahduksen, tai saa tuntemuksen että polvi meni pois paikaltaan ja palasi takaisin. Useimmiten vamma on erittäin kivulias muutaman minuutin ajan, jonka jälkeen kipu rauhoittuu nopeasti - luoden virheellistä optimismia vamman vakavuudesta. Joskus urheilussa pelaaja palaa jopa takaisin kentälle, jolloin nopeassa suunnan muutoksessa polvi menee sitten reilusti pahemmin rikki.

ACL vammasta tekee haastavan se, että nivelside ei katkea nätisti, vaan se repeytyy palasiksi. Silloin nivelsiteen päiden yhdistäminen ei enää näppärästi onnistukaan. Siinä tapauksessa vamman saaneelle joudutaan rakentamaan kokonaan uusi nivelside, joko takareiden jänteestä tai polvilumpion jänteestä. Jännesiirre askarrellaan sitten tähystysoperaationa ruuveilla paikalleen.

Operaation jälkeen alkaa aktiivinen kuntoutusjakso, josssa polveen pyritään palauttamaan voima, liikkuvuus, hallinta, tasapaino ja hermotus, niin pitkälti kuin se nyt on mahdollista. Kuntoutusjakson pituus riippuu osin vamman vakavuudesta, mutta tavallisesti hyvin kuntoutukseen sitoutunut urheilija  kuntouttaa ACL:n noin 9-12 kuukaudessa (tällöin valmis lajille, muttei kuntoutus ole vielä loppunut). Eli urheilijan osalta voidaan todeta, että se päättää sen kilpailukauden.

Viime vuosina on tullut jonkinverran tutkimusta, että ei-urheilevalla väestöllä, esimerkiksi tavallisen toimistotyöläisen hiihtolenkillä hajonnut, ACL ei välttämättä tarvitse leikkausta. Tehokas harjoitusohjelma kuntouttaa polven yhtä tehokkaasti arkipäivän askareisiin ja kevyeen liikuntaan, mutta meillä ei vielä ole riittävästi tutkimusta, että voisimme todeta konservatiivisen kuntoutuksen olevan aina paras vaihtoehto. Kirjallisuuskatsauksissa todetaan, että hoitotavan valintaan vaikuttaa niin monta tekijää, ettei ole olemassa absoluuttisesti parasta hoitoa. Suosittelen siis kuuntelemaan ortopedin arvion leikkauksen tarpeellisuudesta. Aktiiviurheilijoilla leikkaus on pääsääntöisesti järkevin vaihtoehto.

Leikkauksella ei vamman jälkeen ole kuitenkaan mikään kiire. Norjassa tehdään loistavaa työtä eturistisidevammojen tutkimisessa. Ja siellä huippu-urheilijatkin tekevät 6-8 viikkoa harjoitusohjelmaa ennen operaatiota, jonka aikana pyritään parantamaan liikerataa ja voimaa, leikkaus suoritetaan vasta sen jälkeen. Norjassa ei-urheilevalla ihmisellä vammaa saatetaan kuntouttaa 6-8 kuukautta ennen leikkauspäätöksen tekemistä. Siellä neljästä tuhannesta vuotuisesta vammasta leikkauspöydälle päätyy noin puolet. (Ja muistetaan, että Norskit ovat ihan surkeita pallopeleissä, missä näitä vammoja eniten tulee!)

On myös näyttöä siitä, että tukiharjoitusohjelmat vähentävät niin ACL, kuin muidenkin nivelsidevammojen riskiä, ja ne tulisi urheilujoukkueilla ottaa käyttöön. Suomalaisista mm. TtT Kati Pasanen Tampereelta on tehnyt loistavaa tutkimustyötä salibandyvammojen vähentämiseksi. Katin työhön ja harjoitusohjelmiin, voitte tutustua vaikkapa tästä.


acl-injury-sports
Lähde: http://orthopedicsurgerysandiego.com/acl-injuries-facts-treatment-options-2/


Valmentajille

Suurin yksittäinen riskiryhmä ACL-repeämälle on nuoret naiset pallopeleissä, koska tytöillä on vähemmän voimaa ja löysemmät nivelsiteet kuin pojilla. Muutamia prinsiippejä, jotka sopivat niin miehille kuin naisillekin, tytöille ja pojille:
  1.  Matseissa vammoja tapahtuu eniten, johtuen suuremmasta intensiteetistä ja nopeudesta.
  2.  Matseja voi olla liikaa suhteessa harjoitusmääriin tai niihin ei palauduta kunnolla, jolloin lihaksissa on väsymystä. 
  3. Harjoittelussa on ollut liian vähän koordinaatio, voima tai tasapaino harjoitteita
  4. Pelipaikka voi olla riskitekijä (Tätä voi miettiä, mikäli riskiurheilija on tunnistettu tai on aikaisempi vamma taustalla)
Kun ACL-vamma on tapahtunut on aina kyse vakavasta vammasta. Vaikka polvesta tulee leikkauksen jälkeen suhteellisen nopeasti stabiili, vie paljon aikaa ennen kuin se kestää lajinomaista harjoittelua. Urheilijalla on aina erittäin suuresti kohonnut riski loukata sama ACL uudestaan, mutta myös kohonnut riski terveen puolen ACL:n repeämälle. Jos malttaa ottaa riittävästi aikaa, kuntouttaa polven hyvin ja tekee aktivoivia harjoitteita aina ennen lajille menoa (koko loppu uran ajan), voidaan uuden vamman  riskiä vähentää jopa 50%. Kuitenkin ACL:n hajottaneista urheilijoista vain 80% palaa lajiin ja vain puolet palaa vammaa edeltävälle tasolle.

Kuitenkin kaikkein tärkein työ ACL-vammojen kanssa tehdään ennen sitä ensimmäistä vammaa. Lähes joka lajiin on tehty omat ohjelmat, joista on näyttöä, että ne toimivat hyvin. ACL-vammojen määrä maailmalla onkin ollut laskusuunnassa viime vuosina. Yksittäisiä riskitekijöitä tutkimuksissa on onnistuttu tunnistamaan vain vähän, mutta esimerkiksi polven sisään putoaminen laatikon päältä hypätessä yhdellä jalalla on osoitettu riskiksi monissa lajeissa. Eli suosittelen valmentajia tsekkaamaan nämä yksinkertaiset testit, selvät ongelmat kyllä tunnistaa:
Ehkäiseviä harjoitusohjelmia löytyy siis netistä reilusti. Ohjelmien tulisi sisältää juoksuharjoitteita, koordinaatiota, tasapainoa ja voimaa. Harjoitteet tulisi tehdä ennen jokaista lajisuoritusta ja niissä pitäisi kiinnittää huomiota ennen kaikkea tekniikkaan (jalka-polvi-lonkka-lantio-selkä). Ei ole järkevää jos tekee yhden jalan kyykkyjä vaikka samalla tavalla kuin ylläolevalla videolla. Varsinkin juniorivalmentajia suosittelen kutsumaan näitä harjoitteita vaikka kehittäviksi harjoitteiksi, koska "vammaa ennalta ehkäisevät harjoitteet" kuulostaa tosi tylsältä. Kannattaa markkinoida joukkueelle, että ne parantavat, nopeutta, voimaa, keskivartalon tukea vääntötilanteissa jne. silloin ette edes valehtele. Tärkeintä kuitenkin on pitää aktivoiva harjoitusohjelma osana joka päiväistä harjoittelua.


GET SET App ilmaiseksi ladattavissa iPhonelle ja Androidille
Jos omat ajatukset ovat vähissä, mitä nämä harjoitteet voisivat olla tai kaipaat päivitystä omiin harjoitusohjelmiin Kansainvälinen olympiakomitea on tehnyt ilmaisen Get Set applikaation, joka pohjautuu tieteeseen. Get Set Applikaatiossa on videoilla tehty tasoittain aktivoivia harjoitusohjelmia. Lajispesifejä harjoitusohjemia löytyy moniin lajeihin voimistelu, käsipallo, saliharjoittelu, pingis jne. Jos ei ole tuttu niin suosittelen tsekkaamaan. Saatavilla iOS ja Android.



Ammattilaisille

Fysioterapeutteina meidän tehtävänä on auttaa asiakasta saavuttamaan tavoitteitaan. Asiakas kertoo meille, mihin hän haluaa meidän hänet ohjaavan ja meidän tehtävänä on mahdollistaa se (jos se on mahdollista). Voidakseen tehdä päätöksen, mihin asiakas haluaa, hän tarvitsee tietoa vammasta, kuntoutuksesta ja riskeistä.

Kun kuntoutetaan ACL-vammaa, tehdään se sitten konservatiivisesti tai post-operatiivisesti, meidän tulisi antaa asiakkaalle mahdollisimman paljon tietoa vammasta ja siihen liittyvistä riskeistä, jotta hän voi tehdä omalta kohdaltaan ratkaisut, joiden kanssa on valmis elämään. Nuori urheilija on aina halukas palaamaan lajiin ja hän mielellään tekisi sen mahdollisimman nopeasti. On tärkeää kertoa asiakkaalle ne tiedot, minkä pohjalta me teemme suosituksemme. Minä en ainakaan halua ottaa omaksi päätökseksi sitä, että asiakas altistuu uudelle vammalle. Yksi tärkeimmistä tiedoista on, että pallopeleihin palatessa on erittäin suuri riski sille, että se eturistiside hajoaa uudestaan ja kohonnut riski myös terveen polven loukkaamiselle. Jos mietimme pelkästään polven terveyttä ei pallopeleihin palaamista voisi suositella oikeastaan ollenkaan.

Meidän täytyy kertoa asiakkaalle, mikä riski pihapeleissä on 6kk kohdalla ja millainen riski lajiin paluulle on vaikka 10kk kohdalla, polvihan siinä vaiheessa tuntuu jo pääsääntöisesti melko hyvältä. Kun kuntoutus tehdään kunnolla ja otetaan kaikki vammaan liittyvät osatekijät huomioon, voidaan uuden vamman riskiä pienentää merkittävästi.

Suurimmat vaikeudet eturistisiteen kuntoutuksessa liittyy päätköseen: Milloin lajille? Voima on tietenkin tärkeä tekijä ja paras, joskaan ei halvin, väline voiman mittaamiseen on isokineettinen mittauslaite. Tutkimus kuitenkin osoittaa, ettei pelkästään isokineettisestä mittauksesta ole apua arvion tekemiseen. ACL siirre otetaan yleensä takareiden jänteestä ja takareiden alentunut lihasvoima lisää ACL kuormitusta, tästä syystä myös takareiden voima tulee tutkia huolellisesti. Voimat ovat siis tärkeitä kuntoutuksen arvioinnissa, itse käytän voimien arvioimiseen kädessä pidettävää dynamometriä, jolla saamme mitattua tarkasti puolierot ja voiman, se on kätevästi hankittavista jokaiselle klinikalle (toisin kuin isokineettinen).




Tärkein arvioitava tekijä on jalan biomekaniikka ja kyky toimia lajinomaisissa suorituksissa. Rotaation palautumisesta leikkauksen jälkeen julkaistiin juuri mielenkiintoinen tutkimus. Polven ja jalan rotaatiot palautuvat melko nopeasti (14 viikkoon mennessä), mutta lonkassa on mahdollisesti tässä vaiheessa vielä häiriötä. Eli kuntoutuksessa meidän huomion tulisi olla koko kehon biomekaniikassa, ei pelkästään polven. On myös näyttöä siitä, että väsyneillä lihaksilla on todennäköisempää altistua ACL vammalle, se kannattaa varsinkin lajiin paluun alkuvaiheessa pitää tarkasti mielessä.

Kummat kuntoutuu paremmin miehet vai naiset? Amerikan Journal of Sports Medicinessa julkaistiin keväällä kirjallisuuskatsaus aiheesta. Pähkinän kuoressa, molemmat ovat yhtäläisessä riskissä saada uusi vamma, molemmat kehittävät yhtä todennäköisesti nivelrikon, mutta naiset pärjäävät huonommin leikkauksen jälkeen toiminnallisista testeistä ja naisista myös harvempi palaa lajiin.

Yksi yleisesti tiedetty fakta on, että ristisiteen hajoamista seuraa jossain vaiheessa nivelrikko. 10-vuoden päästä vammasta nivelrikkoa löytyy 20-prosentilla ja 20-vuoden seurannassa 50-prosentilla. On esitetty näkemyksiä, että leikkauksella nivelrikon riskiä voidaan pienentää, mutta tälle väittämälle ei tutkimuksesta löydy tukea tällä hetkellä puolesta tai vastaan. On tärkeää muistaa, että konservatiivisesti kuntoutetuilla ristisiteillä ei ole yhtä kattavaa rekisteriä, kuin leikatuilla. Tästä syystä tiedämme niistä vähemmän liittyen mobiliteettiin, stabiliteettiin, nivelrikkoon jne.

Vähän vielä asiakkaiden tyytyväisyydestä. Puolen vuoden aika jänteellä puolet leikatuista ovat tyytyväisiä leikkauksen lopputulokseen ja 12-24kk seurannassa 2/3. Joskin tässä tutkimuksessa ei mainita mitään itse kuntoutuksesta, joka varmasti osaltaan vaikuttaisi paljonkin tyytyväisyyteen :)


Kiitos lukemisesta!

-Jussi Kurronen
@ftKurronen

Loppuhuomio: Käytin tässä artikkelissa poikkeuksellisen vähän lähdeviitteitä. Suurin osa esittämästäni asioista löytyy Prof. Grethe Myklebust BMJ podcastista. Suosittelen.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Ajatusten vaikutuksesta leikkauksen lopputulokseen


Olen nyt ollut kaksi viikkoa yksityisellä lääkäriasemalla/sairaalassa töissä. Toimintaympäristö on minulle täysin uusi, aiemmin olen toiminut ainoastaan yksityisillä klinikoilla, jossa hoidetaan pääasiassa konservatiivisesti tuki- ja liikuntaelinongelmia. Sen seurauksena en ole tehnyt juurikaan pre- ja postoperatiivista kuntoutusta (=iso heikkous omassa ammattitaidossani). Siispä, olen viimeiset kaksi viikkoa lukenut aiheesta kaikenlaista hyödyllistä, etten olisi ihan hukassa kun ensimmäinen tilanne eteeni tulee.

Netistähän löytyy valmiita protokollia vamman kuin vamman kuntoutukselle, mutta olen aina hieman karsastanut valmiita malleja ja ajatusta "one fits for all". Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa jos se tosiaan sopii kaikille, mutta vielä ei ole tullut eteeni asiaa mikä toimisi kaikilla.

Yksi yhteinen piirre kaikille protokollille on se, että ne keskittyy vain siihen yhteen asiaan mikä on leikattu. Esim ristisideleikatulta ei tarvitse tsekata lannerangan, lantion tai nilkan hallintaa. Kaikki netistä löytyvät protokollat keskittyy seuraaviin asioihin:
  • Liikkuvuus
  • Voima
Ja jos oikein asialliseksi menee, niin mukana saattaa olla vielä:
  • Proprioseptiikka
Eikä näissä tietenkään mitään väärää tai vikaa, ehdottomasti tärkeitä asioita tarkastaa. Olisin em. asiat muistanut fysioterapiakoulun Honkaharjun sairaalan harjoittelujaksolta, jossa kuntoutettiin mummojen lonkkia niin pirusti. Terveiset vaan Karille.

Koska en ole tämän tyyppistä fysioterapiaa paljonkaan tehnyt, se antaa minulle mahdollisuuden tarkastella asiaa vähän objektiivisemmin. Missään kuntoutusmallissa tai protokollassa ei puhuta mitään ihmisestä kokonaisuutena, ainoastaan rakenne nostetaan framille. Ja koska oma pääkiinnostukseni on jo pidempään ollut kivussa, sen sivuuttaminen laajassa kuvassa on mielestäni mielenkiintoista.



Kaikki meistä on tavannut asiakkaita, joille on tehty ihan asiallinen leikkaus, leikkauksen jälkeinen kuntoutus on mennyt ihan protokollien mukaan. Mutta kipu ei parantunut. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Rouva Ronkainen (nimi keksitty), jolla on leikattu selkä vuosi sitten, on tehty kaikenlaisia jumppia ja harjoitteita, mutta kipu edelleen häiritsee Rouva Ronkaisen elämää. Muuttaisiko meidän lähestymistä, jos tietäisimme, että leikatulla on 20-vuoden masennustausta, hän on menettänyt puolisonsa vuosi sitten, katastrofoi kaikki kipunsa ja välttää päivittäisiä toimia kivun takia? Luultavasti. Tai pikemminkin toivottavasti.

Ymmärryksemme kivusta ja käyttäytymisestä on muuttunut todella paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Silti näytämme erilaisissa kuntoutusprotokollissamme olevan kiinni pelkästään rakenteessa. Peter O'Sullivan luokitteli jo 2005 "epäspesifin selkäkivun" alakategorioihin, ja alleviivasi, että on muitakin asioita, jotka meidän pitää huomioida kuin pelkästään rakenne. Lorimer Moseley on tehnyt elämän työnsä kivun parissa ja selittänyt kivun fysiologiaa, ettei kyseessä ole pelkästään fyysinen vika, vaan kipuun vaikuttaa myös psykologiset vaikeudet ja käyttäyminen eli: uskomukset, toimintatavat, kipukäyttäyminen ja sosiaaliset kontaktit. Onko niin, että pre- ja post operatiivisessa kuntoutuksessa voimme sivuttaa muut asiat rakenteen ulkopuolelta?

Pre- ja post-operatiivisessa kuntoutuksessa monet asiakkaista ovat olleet pitkään kipeitä. Eli puhutaan kroonisista kipupotilaista. On tutkimuksia, joissa todetaan, että krooniseen kivun hoidossa meidän täytyy huomioida keskushermoston vaikutus kipuun. Hoitaaksemme menestyksekkäästi pitkään jatkunutta kipua, meidän tulisi tutkia myös psykososiaaliset tekijät (tästä ja tästä), emmekä saisi myöskään unohtaa fyysisiä tekjöitä, eli keskushermoston herkistymistä kivulle (tästä). Se kuinka toimintakyvytön asiakas uskoo olevansa kivun takia on voimakas tekijä, joka meidän pitäisi tutkia ja huomioida kuntoutuksessa (tästä, tästä ja tästä). Ja sillä mitä uskallamme tehdä kivun kanssa on suora vaikutus kivun voimakkuuteen (tästä ja tästä)

Anxiety Help Chat
Lähde: https://www.7cupsoftea.com/anxiety-help/
Joten pitäisikö meidän jo ennen leikkausta seuloa hieman asiakkaan maailmaa sen rakenteen ulkopuolelta? Auttaisiko meitä auttamaan asiakasta, jos ymmärtäisimme paremmin hänen maailmaansa? Voisiko joiltakin leikkauksilta jopa välttyä tehokkaalla pre-operatiivisella käynnillä, tai ainakin lykkäämään leikkausta, jos meillä on syytä olettaa, että on muitakin asioita kuin rakenne, joka vaikuttaa ihmisen kipuun? Olisiko meillä mahdollisuuksia saada parempia post-operatiivisia tuloksia, jos ymmärrämme paremmin tätä haastavaa ihmisryhmää?


Rouva Ronkaisen kuntoutus meni persiilleen, koska emme osanneet ottaa huomioon kaikkia Ronkaisen tilaan vaikuttavia tekijöitä. Fyysiset tekijät oli huomioitu, mutta psykososiaaliset tekijät olivat jääneet paitsioon. Asiakkaan psyykehistorian kysely on edelleen monille fysioterapeuteille harmaata, ehkäpä jopa mustaa aluetta, jonne ei haluta mennä (Oli sitä allekirjoittaneellekin pitkään, koska en tiennyt mitä asialle voisi tehdä, tai miten se tulisi huomioida kuntoutuksessa, siihen on auttanut lukeminen ja podcastien kuuntelu). Voidaan itseasiassa jopa ajatella, että fysioterapeutti hoitaa fyysisiä ongelmia ja muu ei kuulu meille. Olen kuitenkin eri mieltä. Se tieto mikä meidän ammattikunnalla on kivusta, on sellaista mitä ei ole kenelläkään muulla, ja jos kieltäydymme katsomasta ihmistä kokonaisuutena, epäonnistumme myös järjestelmällisesti tietyn asiakasryhmän kanssa. Minä en pidä epäonnistumisista.

Psykososiaalisten asioiden vaikutusta leikkaustuloksissa on tutkittu. James Celestin tutki psykologisten tekijöiden korrelaatiota huonoon selkäleikkaustulokseen ja totesi, että psykologiset tekijät ennustaa huonoa leikkaustulosta. Erityisesti masennus, negatiiviset ajatukset ja huonot käyttäytymismallit olivat tekijöitä jotka ennustavat huonoa lopputulosta. Adoqwa ja kumppanit sen sijaan tutkivat, että ennen leikkausta alakuloiset potilaat ovat luultavasti leikkaukseen tyytymättömimpiä vuoden aika jänteellä selkäleikkauksen jälkeen. Rosenbergin ja kumppaneiden kirjallisuuskatsauksessa todetaan, että psykososiaaliset asiat ovat vahvasti kytköksissä leikkauksen lopputulokseen ja suosittaa että psykososiaalisten asioiden kartoittaminen ennen leikkausta auttaa meitä arvioimaan kuntoutuksen lopputulosta ja nopeutta. Wilhelm ja kumppanit kirjallisuuskatsauksessaan ovat samoilla linjoilla. Ja nyt viimeisimpänä Rogelio ja kumppanit totesivat että leikkauksen jälkeinen kipuherkkyys ja kivun katastrofointi ovat tärkeässä roolissa kivun jatkumisessa ja toimintakyvyn alenemisessa. Et voi elää positiivista elämää negatiivisellä mielellä.

Voitaneen siis todeta, että tiede on aika linjassa millaisia asioita meidän pitäisi pre- ja postoperatiivisessa kuntoutuksessa ottaa huomioon. Ehkä vielä etupainoisemmin siellä pre-operatiivisen käynnin puolella. Suoria vastauksia tosin siihen, mitkä tekijät ovat tärkeämpiä kuin toiset ei ole selvillä ja varmasti lähivuosina saamme vielä lisää hyödyllistä tutkimusta aiheesta. Tärkeintä on kuitenkin, että ymmärrämme asiakasta myös fyysisten tekijöiden ulkopuolelta, vain siten voimme saada parhaita tuloksia aikaiseksi.

"Don't underestimate the power of patient education as a valuable intervention." 
- Peter O'Sullivan


Kiitos lukemisesta ja hyvää viikkoa!!

-Jussi Kurronen
@ftkurronen


Robin Higginson vierailevana tähtenä TNP blogissa Pre-surgical biopsychosocial screening: is there a need?

torstai 15. lokakuuta 2015

Puoskarointia vai kliinistä kokemusta?

Kirjoitin edellisen blogitekstini manipulaatiosta. Kävin sen jälkeen monia hyviä keskusteluja kollegoideni kanssa, osa puolesta osa vastaan. Ymmärsin hyvin ihmisten näkökantoja, jatkossa voisitte niitä kirjoitella suoraan kommenttikenttään, koska asioilla on aina monta puolta. Mutta hyvä, tärkeintä että keskustellaan aiheesta.
 
 
Sitten viikonloppuna sosiaalisessa mediassani jaoin närkästyneen mielipiteeni Maitland Level 3 lähiopetusjaksosta, jossa opetettiin mm. seuraavia asioita: Trigger pisteitä, kinesioteippausta, lihasjännityksiin suositeltiin TENSiä, vaikka joka päivä laitettavaksi ja omasuosikkini Sacro-Craniaaliterapiaa. Eli suomeksi sanottuna: koin tulleeni kusetetuksi.
 
 
Mikä erottaa:
  • Lääkärin ja puoskarin
  • Fysioterapeutin ja kalevalaisen jäsenkorjaajan
  • Naprapaatin ja homeopaatin
  • Apteekin ja luontaistuotekaupan

Vastaan itse, kun en jaksa odottaa seuraavaa blogia: Tutkimus! Se, että edellämainittujen toimivuudesta on näyttöä ja jälkimmäisten ei!

"Ihminen ei toimi tutkimusten mukaan"
Se on ihan hyvä pointti, mutta helposti harhaan johtava. Terapeuttisessa ympäristössä suoritetaan mitä tahansa, mihin asiakas uskoo on positiivisia vaikutuksia.  Ja tämä sama pätee homeopaatteihin, kuppaajiin, jäsenkorjaajiin, aurahoitajiin, reikihoitajiin jne. Kaikilla on jonkinlainen ajatus mihin se oma hoito perustuu, mutta se ajatus perustuu toivoajatteluun. Se, että toivoo jonkin toimivan jollakin tavalla, ei tee siitä valitettavasti totta, se on harhakuvitelma johon on helppo uppoutua. Tämän ilmiön itseasiassa pystyy ymmärtämään kipu- ja käyttäytymistieteiden kautta.

Siinä edellisessä koulutuksessani olin erityisen närkästynyt sacro-craniaaliterapian opetuksesta, jonka nyt otan esimerkiksi. Sacrocraniaalikoulutukseen siis uhrattiin yhteensä lähes 10 tuntia. Ennen käytännön opetusta ei näytetty yhtäkään tutkimusta menetelmän vaikuttavuudesta, opetustyyli oli jo siis lähtökohtaisesti sellainen, mikä ei uppoa minuun. Kun ensimmäinen noin 30min oli pidelty käsiä asiakkaan päällä tekemättä mitään, kysyin että mikä tässä on vaikutusmekanismi? Vastaus oli tyly "I don't even try to explain you, how this works. You just have to expand your thinking."
Tekisi mieli sanoa rumasti, mutta tyydyn toteamaan VOI JUKRANPUJUT, mitä ihmettä?!

Sitten aika seuraavalle kysymykselle: Onko tämän menetelmän vaikuttavuudesta näyttöä? Vastaus oli, että kyllä on: heti hoidon jälkeen mitattuna verenpaine laskee, sydämen lyöntitiheys laskee ja ihmiset kokevat itsensä rentoutuneemmaksi.

Ihan suoraan sanottuna, jos minä käyn arjen kiireideni keskellä sohvalle puoleksi tunniksi makaamaan minulla on verenpaine laskenut ja olen rentoutunut (Puhumattakaan jos saan vaimoni ympäripuhuttua antamaan jalkahierontaa [sellaista ei tapahdu usein]).

Kun koitin kysellä pitkän aikavälin näyttöjä, sellaisia ei enää ollut näyttää. Minun pitäisi siis sinisilmäisesti uskoa, jotakin mitä minua paljon korkeammalla oleva guru sanoo. Kyseenalaistaa ei saa. No en aio lisätä tätä menetelmää minun "työkalupakkiini".
(Jos jollakin on hyvää evidenssiä Sacro-craniaali-terapian vaikuttavuudesta, tutustun siihen mielelläni, ja kirjoitan siitä jutun myöhemmin, jos osoittaudun olemaan väärässä)

No edellä mainittu aihe oli helppo esimerkki, millaista en voi tai halua oppia, saati käyttää. Se on minun mielestäni lähempänä reikihoitoa, kuin fysioterapiaa.
Mikä sitten erottaa fysioterapeutin ja uskomushoitajan, jos fysioterapeuttikin suorittaa hoitoja, joiden vaikuttavuudesta ei ole näyttöä? Tähän en enää osaa vastata. 

Kliinisen kokemuksen ja puoskaroinnin välillä on ainoastaan veteen piirretty viiva. Voimme toki käyttää menetelmiä, joiden vaikuttavuus tutkimuksissa on vähän niin ja näin, kunhan se linkittyy asiakkaan kokonaistilaan ja meillä on ajatus mihin sillä pyrimme (joka siis yleensä selittyy psykososiaalisessa kontekstissa). Kuitenkaan valtasosaan asiakkaista näitä ei pitäisi soveltaa ja niihinkin, keneen sovelletaan sen ei yleensä tarvitse viedä focusta siitä oikeasta hoidosta.

 Medialla on iso vaikutus ihmisten mielipiteisiin. Huono journalismi on harhaanjohtavaa ja aiheuttaa ongelmia ihmisille ja meille terveydenhuollon ammattilaisille. Tuorein esimerkki: toissa päivänä Guardian julkaisi artikkelin akupunktion käytöstä. Ensinnäkin juttu oli täysin yksipuolinen akupunktion ylistys ja toisekseen se sisälsi käsittämättömän määrän asiavirheitä (joita voitte lukea mm. täältä). Tämänkin jutun aika moni ostaa, itseasiassa YELP.com on arvotellut jutulle maksimi viidet tähteä. Ja kyllä - olen käynyt akupunktiokoulutuksen.

Näyttöön perustuva fysioterapia ei ole pois asiakaslähtöisestä fysioterapiasta - päin vastoin. Siihen voi ottaa elementtejä naapuritieteistä, lääketieteestä, psykologiasta, käyttäytymismalleista jne. Näyttöön perustuva fysioterapia on ajatusmaailma, joka auttaa heittämään kaikki roskahoidot romukoppaan, minne ne kuuluvatkin. Se vapauttaa kaavoista ja vakiintuneista toimintamalleista, auttaa saamaan parempia tuloksia ja yleensä auttaa paremmin vastaamaan asiakkaan kysymyksiin. Ymmärrämme myös ystäväämme placeboa, jos tiedämme miten sitä käsittelemme. Kun harjoitamme ammattiamme tieteen näkökulmasta, se myös auttaa meitä linkittymään paremmin lääkäreiden ja muiden ammattiryhmien kanssa.

Joku erehtyi jo luulemaan, että pidän itseäni jumalana. Ei, Emmä mikään jumala ole - emmä mitään säitä pysty hallitsee. Ja mitä enemmän luen, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän tiedän. Se koukuttaa ja potkii eteenpäin. Kaikista keskusteluista, joita kävin, yksikään ei saanut minua muuttamaan kantaani, mutta en sano, ettenkö voisi kantaani muuttaa ja näin olen tehnytkin ihan lähimenneisyydessäkin.

Kantojen muuttamiseen tarvitaan kuitenkin avointa keskustelua, ja muiden näkökantojen kuulemista, parhaillaan kaksi erilaisilla näkökannoilla varustettua ihmistä saa loistavia ajatuksia yhdistämällä mielipiteensä.


Lähde: https://thesportsphysio.wordpress.com/2015/09/20/youre-offended-well-thats-your-own-fault/


 

Minä olen vahvasti näyttöön perustuvan kuntoutuksen kannattaja, ja suosittelen sitä muillekin "You just have to expand your thinking!". Yhdessä saamme nostettua ammattikuntamme arvostusta.

"I go where evidence takes me, until convinced otherwise" -Craig Payne

Kiitos lukemisesta, toivon ajatuksia!

-Jussi Kurronen
@ftkurronen

Ja jatkolukemiseksi suosittelen:
Prof. Roger Kerry Evidence-Based Physiotherapy: a Crisis in movement
Ja loistava blogi fysioterapeutti Neil Maltbylta Becoming more human... (must read)

tiistai 6. lokakuuta 2015

Manipulaation merkitys selkäkivun hoidossa

Nyt on lomailtu ja pikkuhiljaa saa plintin pariin palailla. Ajattelin orientoitua työntekoon kirjoittelemalla vähän alasta.

Manipulatiivisena fysioterapeuttina saan usein keskustella ihmisten kanssa manipulaatiosta. Manipulaatiolla tarkoitetaan siis sitä naksautusta/rusautusta, jonka terapeutti saa aikaiseksi vääntämällä tai painamalla rangasta. Manipulaatiolla on monta nimeä, jotka vaihtelevat ammattiryhmittäin HVT (high-velocity-thrust), Grade 5, SMT (Spinal manipulative therapy), jne. Kaikki ammattiryhmät käyttävät kuitenkin samankaltaisia tekniikoita, vaikka nimet vaihtelevat.

Manipulaatioon liittyy paljon myyttejä, joista osalle löytyy näyttöä - osalle ei. Olen nyt kuukauden päivät työskennellyt urheiluryhmän kanssa ja melkoisen monella on selkäkipuja lukossa olevan SI-nivelen takia. Jopa Usain Boltin syy jättää Pariisin Timanttiliiga väliin tänä vuonna oli "Blocked SI-joint". Manipulaatio herättää voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Isolla osalla ihmisistä on käsitys että selässä on joku "lukossa" ja se tarvitsee vapauttaa, kun kuuluu vapauttava rasahdus, ranka on taas vapaa liikkumaan. Näin ajattelee vielä tänäkin päivänä iso osa manipulaatiota harjoittavista kliinikoista. Hurjimmat ammattiryhmät väittävät manipulaation paiskaavan välilevyn pullistuman takaisin sisään. Tutkitaan hieman mitä tutkimus sanoo "lukkoutumisesta" ja manipulaatiosta.

Lähdetään ensin siitä liikkelle, että voidaksemme todeta jonkinlaisen tilan olemassaolon, meidän pitää pystyä se diagnosoimaan. Kun etsitään "lukossa" olevaa liikesegmenttiä kliinisessä työssä, välineemme ovat liikelaajuuden palpoiminen ja lopputunteen testaaminen, eli PAIVM (passive accessory intervertebral movement).Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että luotettavuus ja toistettavuus eivät päde. Eli kaksi eri testaajaa päätyvät erilaisiin tuloksiin ja samakin testaaja tekee erilaiset löydökset kahden eri kerran välillä. Tutkimuksia:

Herää kysymys, vahvistaako manuaaliterapeutti löydöksellään oman jo olevassa olevan hypoteesinsa, eli löytääkö hän sieltä mitä haluaakin löytää. Itse ainakin olen em. tutkimuksia tehdessäni löytävinäni useasti huonommin liikkuvan segmentin, kovin useasti se on sama väli, minkä olen odottanutkin käyttäytyvän huonosti. Ei anneta tutkimisen vaikeuden hämätä, oletetaan vielä, että "lukko" on olemassa. Silloin on aika vetää pyssyt esiin, ja vääntää se väli auki.

Tutkimus sanoo kuitenkin, että kavitaatio (eli se rasahdus) voi tulla eripuolelta kuin terapeutti luulee, silti lopputulos on sama. Tai kavitaatiota (edelleen se rasahdus) ei kuulu ollenkaan ja silti tulos on sama. Entäs jos manipuloidaankin kivutonta väliä kivuliaan sijasta, lopputulos on edelleen sama:
Sitten meillä on vielä tutkimuksia, että pitkällä tähtäimellä on kohtuullisen sama käytetäänkö manipulaatiota vai mobilisaatiota, eikä silläkään niin väliä mobilisoidaanko edes oikeaa segmenttiä.

Eli meillä on käsissä tila, jota emme tutkimusten valossa pysty tutkimaan luotettavasti. Hoidonkin osalta näyttäisi riittävän kunhan se on sinnepäin. Yhteistä kuitenkin lähes kaikille tutkimuksille on, että manipulaatiolla ja mobilisaatiolla on positiivinen vaikutus kipuun. Interesting.

Paincloud blogissa "The tale of manipulative lesion" on hyvä vertaus. Oletetaan, että voimme löytää hypomobiilin segmentin ja manipuloimme sen. Voimmeko tosiaan hyvällä itsevarmuudella sanoa, että muutaman asteen liikkumattomuus äärimmäisen pienessä nivelessä vaikuttaa niin paljon ihmiseen? Ihminen, joka on kymmenien tuhansien vuosien evoluution aikana kehittynyt kestämään äärimmäistä kylmää, nälkää, rangan rappeumia jne. putoaa polvilleen jäykän fasettinivelen takia? Oireettomillakin ihmisillä on itseasiassa erittäin suuria eroja rangan jäykkyydessä.
Kipu vaikuttaa lihasaktiivisuuteen ja tonukseen, autoimmuunijärjestelmään ja autonomiseen hermostoon, voisiko olla niin, että hypomobiili segmentti onkin elimistön tarkoin valikoima keino reagoida johonkin muuhun. Se tarkottaisi sitä, että hypomobiili segmentti ei olekaan enää yksinäinen ongelma, joka tarvitsee avata.

Aiemmin uskottiin, että kohdistamalla manipulaation tarkoin oikeaan väliin, voimme laittaa jotakin paikoilleen, avata lukon, pidentää jotakin yms. Näistä ajatuksista on irtautunut suurin osa manuaaliterapian arvostetuimmista tekijöistä. Sitten tullaan tärkeään kysymykseen, koska tutkimusten lopputulokset on suurinpiirtein linjassa,
Mihin manuaaliterapialla tai manipulaatiolla sitten vaikutetaan??
Manuaaliterapialla on erittäin vahva analgesinen (kipua lievittävä) vaikutus, ja se on oikein käytettynä erittäin vahva keino auttaa asiakasta. Kivun anatomiaan ei taaskaan kovin syvälle mennä, mutta kipuun vaikuttaa suuresti asiakkaan odotukset, pelot ja ajatukset. Jos me löydämme painamalla asiakkaan "juuri sen oikean kivun" ja hoidamme sitä, oikeassa ympäristössä kuten fysioterapeutin vastaanotolla, se vaikuttaa keskushermoston kautta niin, että kipu lievittyy. On myös tutkittu placebon vaikutusta manuaaliterapiassa, ja kuten tiedämme placeboa ei koskaan kannata väheksyä, koska se on yksi loistava elimistön mekanismi, joka edistää toipumista.

Luultavasti kaikki manuaaliterapeutit ovat huomanneet, että osa ihmisistä reagoi etenkin manipulaatioon paremmin kuin toiset. Itseasiassa tutkimuksen mukaan joka toinen ei reagoi manipulaatioon positiivisesti. Kenelle manipulaatio sitten on oikea hoito? Ainakin kokemukset vaikuttaa hoidon vaikuttavuuteen, jos asiakkaalle on aiemmin tehty manipulaatio ilman vastetta tai huonoin seurauksin, en itse ainakaan ensimmäisellä kerralla lähtisi sellaista suorittamaan. Nyrkkisääntönä asiakas, joka on muuten hyvinvoivan oloinen, nukkuu hyvin, ei erityisen stressaantunut, kipu on paikallinen ja tulee yleensä jonkin liikkeen seurauksena reagoi mahdollisesti positiivisesti manipulaatioon. Saamme nopean muutoksen kipuun, sekä lihastonukseen ja sen jälkeen voimme lähteä tutkimaan ja korjaamaan sitä alkuperäistä ongelmaa, minkä takia se selkä alunperin oli kipeytynyt. Manipulaatio vaikuttaa kipuun, mutta sillä ei näyttäisi olevan vaikutusta asiakkaan sensomotoriseen toimintaan. Eli Manipulaatio yksinään ei ole hoitomuoto millekään, muulle kuin kivulle. Manuaaliterapiaa tehdessä tulisi aina pitää mielessä, mitä me sillä haluamme saavuttaa, ja testata sen jälkeen oliko sillä vaikutusta vai ei.

Jos asiakas tulee sisään näyttäen kamalalta, hän on nukkunut huonosti, ei ota kontaktia, kärsii suuresta stressistä jne. Ei manipulaatiota tulisi suorittaa, koska hänellä on niin paljon asioita jotka vaikuttavat negatiivisesti kipu aistimukseen, eikä manuaaliterapian analgesinen vaikutus riitä inhiboimaan sitä. Silloin on valittava vähemmän uhkaava lähestymistapa, koska jos me tällaisen asiakkaan kanssa teemme manuaaliterapiaa huonoin seurauksin, on kuntoutus mahdollisesti sössitty jo ensimmäisellä kerralla. (Kirjoitan seuraavan blogin stressin vaikutuksesta kipuun, sitten lisää tästä aiheesta.)

Kolmas esimerkki. Sanotaan, että asiakas on saanut aamulla akuutin alaselkäkivun ja tulee sinulle fysioterapiaan iltapäivällä. Tutkit asiakkaan hyvin ja toteat kivun välilevy peräiseksi ilman distaalisia oireita. Tiedetään, että manipulaatio on tehokas keino välilevyongelman hoidossa. Suoritetaan manipulaatio. Mitä JOS normaalin elimistön prosessin seurauksena tulehdus alueella pahenee seuraavien päivien aikana ja aiheuttaa voimakkaat hermojuuri oireet. Aika hankala osoittaa, ettei se terapeutin tekemä rusautus itseasiassa vaikuttanut asiaan millään tavalla. Eli näissä on syytä käyttää harkintaa ja tiedostaa riskit sekä informoida ne myös asiakkaalle, mikäli pyssyt kaivetaan esiin.

Jos se helpottaa kipua, mitä väliä sillä on mikä helpottaa?
Kysymys on relevantti. Ei mikään, tärkeintä että kipu lievittyy. Oleellisempaa on se minkä informaation annamme asiakkaalle jatkoa ajatellen. Jos sanomme, että siellä oli "SI pois paikaltaan" tai nikama vinossa tai lukossa. Se vaikuttaa suuresti asiakkaan käsitykseen omasta kropasta, että keho on niin herkkä kokonaisuus, että siellä vaan aika ajoin menee asiat pois paikaltaan. Selkä kipeytyy lähes pommin varmasti jollakin aikajänteellä uudestaan ja kenen luokse asiakas menee? -No tietenkin sen, kuka on viimeksikin laittanut lannelaatan paikalleen. VERY GOOD BISNES! Jos sen sijaan, kerromme että manipulaatio on keino muuttaa lihastonusta, siinä missä hieronta tai faskiakäsittelyt, ja se vaikuttaa kipuun lieventävästi, annamme harjoitteet selän vahvistamiseksi tai liikekontrollin korjaamiseksi, on itseasiassa mahdollista, ettei asiakas enää tarvitse sinua. Ei kovin hyvää bisnestä. MUTTA, jos tämä asiakas kertoo positiivisesta käynnistään kolmelle ystävälle ja he kertovat kolmelle ystävälle jne. Bisnes alkaa taas näyttämään ihan kohtuulliselta. (Tämä oli liiketaloudellinen, ei eettinen pohdinta)

Entä jos asiakas on käynyt kymmenen vuotta korjauttamassa SI-niveltä tai niskaa samalla niksauttajalla, kipu tulee aina uudestaan ja nyt saat itse näytön paikan asiakkaan kanssa. Eiköhän ammuta kaikki asiakkaan odotukset kertaheitolla alas...? Ei ehkä fiksuin veto. Vaikka me saataisiin asiakkaan pääkäännettyä siihen suuntaan, että olemme itseasiassa oikeassa, niin emme halua vaikuttaa asiakkaan mielialaan, niin että hän alkaa suremaan hukkaa heitettyä aikaa ja rahaa. On tärkeää pitää vire positiivisena. Asiakkailla on usein uskomuksia miten kroppa toimii, ja minnekään johtaminen ei ole niin helppoa kuin - harhaan johtaminen. Jos me kaikille sanomme suoraan, suurin piirtein niin kuin tämä teksti alkoi, niin asiakas etsii toisen taikurin, joka niksauttaa sen nikaman ja kipu on taas poissa. Tämän kanssa tasapainoilu on haastavaa, mutta tärkeää.


On monia koulutuksia, jotka pohjaavat manuaaliterapiaan. On kiropraktikkoja, naprapaatteja, osteopaatteja, jäsenkorjaajia, OMT- ja Maitland-fysioterapeutteja. Kaikkien koulutuksien juuret on kymmenien vuosien takana. Modernin kiputieteen kaari on noin parikymmentä vuotta, ja samassa ajassa on kehittynyt manuaaliterapian vaikuttavuus ajatukset. Mielestäni näillä kouluhaaroilla on aika kovat muutospaineet, sillä niiden lähtöajatus on siinä, että jotain laitetaan paikalleen tai avataan. En tunne laajasti muita koulutuksia kuin Maitlandin. En ole Maitlandissa täysin tyytyväinen siitä, ettei manuaaliterapian vaikutusmekanismeja tarkastella riittävän monesta näkökulmasta. Onneksi se koulutus on joustava omien näkökantojen etsinnälle. OMT-koulutus on ottanut käsittääkseni isoja askelia tieteen suuntaan, siellä on laajahkot liikekontrollin koulutusjaksot. Elämme aallonharjalla. Jos manuaaliterapiakoulutus ei pysty kulkemaan ajanmukana, ottamaan uusia elementtejä koulutukseen mukaan, niin manuaaliterapiaa opitaan joidenkin vuosien päästä viikonloppukursseilla. Se on tietysti vain minun mielipide.

Nyt lähden Ateenaan opettelemaan manipulaatiota.

-Jussi Kurronen
@ftkurronen


Ainiin, ja jokaiseen kunnon blogiin pitää laittaa yksi podcast vinkki!
The NAF physio podcast: Talking dinosaurs and special interest groups with dr. Langridge

Ja vielä: se SI-nivel ei ole pois paikaltaan
BJSM Podcast with prof. Peter O'Sullivan: Tiger Woods back and core strength